Kuva

Siirry kommentteihin

“Why not be silent?”

William Eggleston

Epälineaarista jatkoa edelliselle merkinnälle.

Yliopisto-opiskelijoiden aktivoituminen lakiuudistuksen takia on tämän kuukauden valoisimpia puolia muuten päin helvettiä etenevässä globaalissa ja lokaalissa yhteiskunnassamme (toinen positiivinen uutinen lienee se, että Renny Harlinin ohjaama  tuleva kansalliseepoksemme Mannerheim-elokuva on vakavissa rahoitusongelmissa yhteisen taloudellisen tilanteemme vuoksi — sinä kuluttaja, älä edesauta lamaa!). Media on osoittanut varauksellista mielenkiintoa “opiskelijahulinoita” kohtaan. Lisää aktiivista toimintaa tarvitaan kuitenkin enemmän, lakiuudistuksen kritisoiminen ei saa päättyä tälle asteelle. Kenties hallituspuolue Vihreät saadaan perumaan kantansa aivan päinvastaisiksi, onhan se kyseisen puolueen bravuuri eräiden “vasemmistopuolueiden” lisäksi. Kääntäkäämme kiinnostuksen kohteen kuitenkin juuri mediaspektaakkelin ideologiaan ja sen tieteellis-tekniseen näkökulmaan. Audiovisuaalista aikaamme ohjaa ennen kaikkea kameran, kuvan, voima: se kääntää päitä ja muuttaa näkökantoja sekä mielipiteitä. Kuvan voi luonnollisesti saada kääntämään vastoin itse spektaakkelia, sillä se ei palvo ketään ilman alistunutta välineellistä positiota.

Kuvan luonteella on paljon tarjottavaa filosofiselle luonnehdinnalle. Filosofian ongelmat pysyvät samoina ajasta toiseen, mutta erityinen mielenkiinnon kohde on se, miten uudet sukupolvet vastaavat niihin. Ajan henkeä voidaan “analysoida” filosofisesti sekä mm. myös taiteellisen näkökulman kautta esimerkiksi juuri kuvailemani valokuvan ja elokuvan kautta. Filosofian alalla käsitteet tarttuvat samoihin vanhoihin ihmistä askarruttaviin kysymyksiin, sillä nuo kysymykset toimivat eräänlaisena tartuntapintana (eikä tätä tule tulkita negatiivisesti). Deleuze ja Guattari painottavat filosofiassa käsitteiden luomista, mikä on eittämättä filosofian ja politiikan elintärkeä tehtävä. William Eggleston ei näe valokuvan ja kielen kanssa mitään välitöntä suhdetta. Hän ei ajattele valokuvaa pelkkänä keinona saada ikuisesti käsiinsä menneisyyden haamu. Kysymyksenä on uuden maailman avaaminen, jonne myös toivo välttämättä unen luonteen kaltaisesti asettuu: “I am at war with the obvious.” Egglestonin mukaan valokuva on sitä mitä se on. Valokuvan oleminen on sitä mitä se on. Astutaan heideggerilaisiin tautologioihin ja samalla tapahtuu wittgensteinilaisen filosofian hylkääminen, sillä kuva muodostaa ainutlaatuisen tavan havaita maailmaa, vaikka kuva ei yritä kuvatakaan maailmaa ostension avulla. Valokuvan ytimessä on osa sitä lisäarvoa, jota ei voida alistaa ikinä kielelliselle tasolle. “Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen.” Tuo ikävystyttäväksi fraasiksi muuttunut muotoilu on käännettävä kuvassa päinvastaiseksi. Siitä, mistä ei voida ikinä saada otetta kielellisellä tasolla, on välttämättä tehtävä kielellistä. Valokuvan tehtävänä ei taas ole muodostaa käsitteitä,  vaan muodostaa ala, jonka kartalle käsitteet voidaan halutessa asettaa. Tätä ei tietenkään kyennyt ymmärtämään Walter Benjamin, sillä olihan hän oman aikansa tuote: “Reproduktiotekniikan suosima alituinen valmius tahdonalaiseen, diskursiiviseen muistamiseen typistää mielikuvituksen liikkuma-aluetta.” (Benjamin 1986, 76) Benjamin ei  pystynyt näkemään kuvan radikaalia ominaisuutta muovata maailmaa, vieläpä niin konkreettisessa muodossa. Kuvan ja käsitteen suhde on erilainen kuin filosofisten ongelman ja käsitteen suhde siinä mielessä, että kuvan piirtämä alue rakentaa ja rajaa tilaa käsitteille, kun filosofisten ongelmien tartuntapinta on pysynyt staattisempana vuosituhansien saatossa: tässä rakentuu kuvan ontologia ja mahdolliset maailmat esteettisessä mielessä. Käsitteet kuten totuus ja esimerkiksi samanaikaisuus ovat metafyysisiä ongelmia, ja niihin vastaaminen kulkee luonnollisesti ajan mukana: samanaikaisuuden ongelma muuttaa radikaalisti merkitystään ja ihmisen havaintokykyä uusien teknologisten applikaatioiden kautta). Kuvan luonnehdinta liikkuu ajan liikkeessä vääjäämättömästi samalla vauhdilla kuin filosofinen ymmärryskin.

Eri Zeitgeistien välineellisyys astuu analyysissä esiin. Ajan hengen analysoinnissa täten inhimillisyyden ja humanismin termit eivät ole ajattelun itseisarvo vaan eittämätön instrumentti ihmisen “probleemin” selvittämistä varten. Sitä kutsutaan olemiseksi ja täälläolemisen mielekkyydeksi. Vasta kun metafysiikka on revitty totaalisesti paikoiltaan ja ikuinen merkitys löydetty, voidaan eettinen aspekti, jota ei voi kumota tai latistaa, asettaa universaaliksi kategoriaksi. Se mikä kiistatta voidaan asettaa objektiiviseksi hengeksi, joka kaitsee ihmistä ja myöhemmin muodostaa merkityksellisyyden ykseyden on, teknillinen olemistapa. Se ei totisesti pidä sisällään sisällään muuta kuin välineellistä nihilismiä ja vallantahtoa maailmankaikkeuden väkivaltaiseen ja objektivoivaan selittämiseen. Se on radikaalia, itsensä vääjäämättä tuhoavaa valistususkoa. Ihminen on siis jo asetettu välineeksi, mutta tulevaisuudessa sen välineellisyyskin syrjäytetään. Valokuvan ja taiteen tehtävänä on asettua tätä kaikkea vastaan Egglestonen kuvailemalla tavalla: sotimalla länsimaalaisia edistyksen taivaanmaalareita ja itsestäänselvyyksiä vastaan, kyseenalaistamalla kaiken perusta.

Kuva voi tuhota symbolisen, lain ja struktuurin. Kuvassa on aina osansa reaalisuutta. Ja mikä olennaisinta, kuva ei tarvitse symbolisen tuhoamiseen mitään muuta kuin pelkän maailman kuvaamisen. Mitään ylimääräistä ei kuvalta tarvitse vaatia. Olevan havaitseminen kuvan kautta  voi osoittaa havaitsijalle lumeen katoamisen (joskus ihminen kaipaa representaatiota ilmiöstä, jonka voisi havaita kaikin mokomin ilman linssiä — joskus asia on liian edessä, ettei siihen voida syventyä suoraan). Esimerkki: se että kamera näkyy huolimattomasti otetussa kuvassa vaikkapa peilin kautta (ja täten visuaalisessa “narratiivissa”, joka ei kuitenkaan palaudu pelkkään kielellisyyteen, kysymyksenä on pikemminkin metataso kielellisyyden mahdollisuudelle), tapahtuu murtuminen, vaikka “me tietenkin tiedämme, että siellä on kamera” (vrt. Zizek).  Kuvassa katoaa itse kuvan lume, joka uskoo valokuvan maailmaan ilman itse kameraa. Valokuvan kautta voidaan osoittaa yhteiskunnassa oleva lume, joka asettaa ihmisen eteen tylsistyttävät sovinnaisuudet ja näennäiset mahdottomuudet. Sama tilanne on vielä radikaalimpi elokuvassa. Voidaan siis kärjistää, että (elo)kuva on oikein käytettynä radikaalin ideologiakriittinen. Jokainen elokuva sisältää huomionarvoisen ontologisen rakenteen. Ontologia on siihen vangittu, kuten oleminen ontologiaan — vuorot vaihtuvat. Heideggeria lainataksemme, ihminen on muodostanut maailmankuvan, jossa hän asettaa olevan representaation alaiseksi ja itsensä sen mitalliseksi näyttämöksi. Mutta nyt tämä kuva on rakentanut sisälleen sisäisen kuvan, joka katsannollaan mitätöi olevan representaation ja asettaa ihmiskunnan teknillisen olemisen kaiken katsantokannaksi. Luonnollinen ympäristö ei kelpaa enää ihmisten väliseen interaktioon. Luonnosta vieraantuminen ihmisten välisessä interaktiossa näkyy mitä selvemmin “globaalin” verkoston esimerkissä. Kääntäkäämme tämä lumeen ja ideologiakritiikin malliin: ihminen on muodostanut ideologian, jossa hän asettaa olevan (erilaisessa mielessä kuin Heidegger) lumeen alaiseksi ja itsensä sen näyttämöksi.

Ideologiakritiikki on kytköksissä antagonismiin. Antagonismi on aina olemassa ihmisen itsensä ja siispä yhteiskunnan sisällä. Tämä heijastuu Heideggerin lankeamisen että marxilaisen vieraantumisen kautta yhteiskunnallisissa suhteissa. Koska ihminen astuu “luonnon” ulkopuolelle, jää hänelle jokaisessa hetkessä kysyttäväksi itseviittaavuuden ongelma: mitä tehdä heitetyn vapauden kanssa ja ennenkaikkea miksi? Mahdottomuus vastata tällaisiin “eksistentiaalisiin” kysymyksiin synnyttää kontingenssin ja antagonismin. Kieli liikuttaa liikettä. Sukupuoli lakkaa olevasta, kun ihmiselle annetaan kieli kysyä, mitä sukupuoli on. Jos ihminen on puhtaasti autonominen, hän ei ymmärrä mitä on olla autonominen.

Markkinatalouteen sitoutuvat kuollut politiikka ei sisällä Platonin ajattelun kaltaista dialogia, ts. se sisältää dialogeissaan automaattisesti sen, että vastapuoli on eittämättä aina väärässä. Kompromisseja ei poliittisessa ajattelussa ole muuta kuin poliittisen realismin nimissä. Politiikka painottaa vastapuolen “kohtuullisuutta” epärealistisia halujaan kohtaan. “Tyytyväisyyden” mukanaan tuoma “onnellisuuden tila” muodostaa yksilötasolla “hyvän elämän päämäärän”, taistelun “kohtuuttomuutta vastaan”. Tällaisen ajattelun oiva esimerkki on tuore ministeri Virkkunen, joka mainostaa uuden yliopistolain olevan yliopistoille toiseksi parasta mitä yliopistoille on koskaan tapahtunut sitten niiden perustamisen. Hänen mukaansa keskusteluakin on harrastettu yliopisto-oppilaiden kanssa. Havaitaan sanoinkuvaamaton kyynisyys, retorisuus ja paskanhaju. Reaalinen abstraktio on luotava, mutta se täytyy unohtaa. Muuten lume katoaa.

Syvemmälle mentäessä analyysiin voi sisällyttää näkymättömän illuusion ja näyttämön, mutta ehkäpä näistä taas hiukan myöhemmin.

1 kommentti

Filed under Deleuze, Heidegger, Lacan, valokuvaus

Avainsanat: Eggleston, valokuvaus