Jumala ja maailma Nietzschelle

Modernia ihmistä ei koske jumalan olemassaolo, sillä hengellisyys on kaukana rationaalisesta ja teknologisesta elämänmuodostamme. Miten voisimme saada tietoa tuosta oliosta sinänsä? Vai onko hän vain piilossa jossain palavana pensaana?

Nietzschen mukaan maailma esteettisenä ilmiönä on oikeutettu. Siis: maailma itsessään esteettisenä, Nietzsche ei tarkoittanut maailman katsomista taiteellisesta näkökulmasta käsin. “Meillä on taidetta, jotta totuus ei tuhoaisi meitä.” Taide on elämän suurin kiihoke, se nousee ylittää jatkuvasti itsensä leikkien kuin pikkulapsi luovuuden viattomuudessa. Käsitys maailmasta idealistisena on puhdasta hulluutta, sillä idealismille aika ei ole kategoria. 

Olioiden olemus taiteellisena vallantahtona on jumalallista luovuutta, maailman dionyysinen olemus. Jumalan kuoleman jälkeen, kun kaikki absoluuttiset arvot ovat kuolleet onneksemme pois, meidän on valittava arvottava periaate, joka ei ole peräisin moraalisesta omatunnosta, sillä sen tehtävä olisi vain syyllistää ihminen. Maailman arvottamisen periaatetta kutsutaan “tulemisen viattomuudeksi” - enää kyseessä ei ole vain absoluuttisten arvojen jumalan kuoleminen, vaan myös metafyysinen jumala on kuollut, jolloin maailmassa ei ole enää universaaleja päämääriä. Tulemisen täytyy ilmetä oikeutettuna.