Dali

Dictionary: Surrealism, n. Pure psychic automatism, by which one proposes to express, either verbally, in writing, or by any other manner, the real functioning of thought. Dictation of thought in the absence of all control exercised by reason, outside of all aesthetic and moral preoccupation.

Encyclopedia: Surrealism. Philosophy. Surrealism is based on the belief in the superior reality of certain forms of previously neglected associations, in the omnipotence of dream, in the disinterested play of thought. It tends to ruin once and for all other psychic mechanisms and to substitute itself for them in solving all the principal problems of life.

Luin äskettäin Salvador Dalin Neron päiväkirjan, enkä kadu kovinkaan paljoa. Osittain hulluahan Dalin teksti on, ehkäpä myös ärsyttävän laskelmoitua - tai sitten mies on puhtaasti hullu (nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan. Joka tapauksessa tulin vakuuttuneeksi siitä, että uskottavan taiteilijan on vaadittava itseltään naiivia uskoa töihinsä ja visioihinsa, muuten omien töiden on vaikea saada tuulta alleen. Dalin itsensä (markkinastermistöä käyttäen) mainostaminen ja ylistäminen voi olla raivostuttavaa, hänen konkreettisen taiteen laiminlyömistä, tai vain 1900-lukulaiselle ihmiselle liian “renesanssista”.

Dali eli taideteostaan, omaa elämäänsä. Ja mielenkiintoisia hänen näkökantansa ovatkin: olen samaa mieltä Dalin kanssa siitä, että paska on aliarvioitu objekti länsimaalaisessa kulttuurissa! Poliittisia näkökantoja en sosialistina Dalilta kaipaa: nuoruudessaan hän piti itseään vankkumattomana anarkismin ja kommunismin kannattajana ja myöhemmin elämässään Francon kannattajana. En pidä Dalin poliittisia näkemyksiä tippaakaan syvällisinä, vaan pikemminkin shokkiarvoa hakevina, aivan kuten hänen muutkin kommenttinsa lukuisista eri asioista. Neron päiväkirjassa näkyy myös Dalin kiinnostus filosofiaan. Esimerkiksi Nietzsche (tämä tietenkin eniten, luonnehtihan Dali itseään yli-ihmiseksi), Comte ja positivismi mainitaan kirjan sivuilla.

Dalin työt “psykologiset” työt alitajuntoineen ovat toki järisyttäviä, mutta pidän henkilökohtaisesti mielenkiintoisimpana aiheena juuri fysiikan, transsendenssin ja jumaluuden yhteen naittamista hänen taiteessaan.

Dali erotettiin surrealistisesta liikkeestä André Bretonin johdosta poliittisien erimielisyyksien takia: surrealismien äärivasemmistolainen positio ei katsonut hyvällä Dalin poliittisia sompailuja Francon diktatuurissa. Breton antoi tämän lisäksi Dalille uuden nimen, “Avida Dollars”. Ja valitettavan tottahan se on: Dali oli perhanan perso rahalle.

Hyödyllisestä kommentista

Täytyy myöntää, että kirjoitukseni tarkoitus on huonosti selitetty. Nähtävästi joskus joutuu selittämään sekavia kirjoituksiaan jälkeenpäin, sillä ihmiset todellakin lukevat näitä: blogin suurimpana ideana kun on tehdä “muistiota” omaa henkistä Pääoman kasvatusta varten. Kukapa sitä ei tekisi.

Tajunnanvirtaa, ei kovinkaan analyyttistä siis: kappaleeni (transsendenssista) tarkoitus ei ollut pohtia sinällään Spinozan filosofisen järjestelmän yhteenkuuluvuutta tai kuulumattomuutta Kantilaiseen filosofiaan (Kantia ja Kierkegaardia on jo helpompi yhteensovittaa). Täten koko postin aihe olisi syytä vaihtaa. Tuo kappale voidaan nähdä minun käsityksenäni, ei Spinozan. Koska käsitykseni Spinozasta on vielä niin kovasti ruohonjuuritasolla, _en millään tasolla_ rohkenisi alkaa siittämään hänen käsityksiään Kantilaiseen epistemologiaan - ja tuskin moni muukaan!

“Toisaalta näinä akateemisen teollisuuden aikoina näkee jokaisesta filosofista tehtävän vertailua buddhalaisuuteen.”

Mikä ettei, miksi ei? Olkoon teollista tai ei, voi aiheellista rikkauttakin löytyä asioiden välillä. En ole kiinnostunut sinänsä siitä, kuinka moni muu on aiheesta kiinnostunut. Vaikka kyseistä vertailua tehdäänkin suurissa määrin, en ymmärrä miksi aihetta _ei pitäisi_ käsitellä, ts. sitä pidetään paheellisena.

“Spinozan ja buddhalaisuuden vertaaminen tuntuu musta o.O wtf O.o -aiheelta. [...] Asioiden vuorovaikutus ja prosessiontologia on toki samaa noissa.”

Vastasit omaan kysymykseesi.

Yleistä sekavuutta

Filosofia koskettaa minua varsinkin eksistenssitasolla.

“Substanssilla tarkoitan sitä, mikä on olemassa itsessään ja mikä jäsentyy itsensä kautta: toisin sanoen jotain, jonka voi käsittää kaikesta muusta irrallaan.” (Etiikka, osa 1, määritelmä III)

Spinozan mukaan Jumala ja luonto ovat kolikon kaksi eri puolta. Ihmisen tarkoitus on löytää totuuden ja Jumalan: Spinozalle totuus on se, että Jumala, luonto ja ihminen ovat yhtä ja samaa substanssia. Spinozan systeemifilosofia on järkkymättömän deterministinen, eikä siinä ole mitään tilaa yksilön vapaalle tahdolle. Substanssi on kaikesta riippumaton: mikään ulkopuolinen ei voi olla substanssin syy. Substanssin olemassaolo on välttämätöntä, se on ääretön ja rajoittamaton. Sille luonteenomaista on sen positiivisuus, tässä on sen ero äärellisiin olioihin: koska ihminen määrittyy osaltaan ulkopuolisen eli negaation kautta, hän ei ole todellisuudessa olemassaolevaa. Olemme yhden, jakamattoman ja äärettömän substanssin tilapäinen ilmentymä. Spinoza on äärimmäinen panteisti, sillä kaikki viittaa “Jumalaan”.

Ihminen ei pääse irti käsitejärjestelmään - pääsy olioon sinänsä, transsendenssiin on mahdotonta. Emme tiedä oliosta sinänsä periaatteessa mitään, mutta voimme aina pyrkiä uskomaan tuohon todelliseen luontoon, “Jumalaan”. Tämä vaati kierkegaardilaisittain “uskon hypyn“, hypyn täydelliseen epävarmuuteen, objektiivisuuteen. Usko vaatii epävarmuutta: jos näkisin Jumalan edessäni, tietäisin sen/hänen olevan olemassa - tällöin en uskoisi. Inhimillisyyden ja totaaliteetin esirippuna toimii juuri tämä. Onhan transsendenssi kuin avaruus: meille vielä niin kylmä, käsittämätön, uskomattoman laaja ja mykkä.

Spinozan järjestelmäfilosofian ja buddhalaisuuden suuri ero:

Goldstein: “The final viewpoint that Spinoza comes to has a great deal in common with Buddhism. (A friend to whom I was once explaining Spinoza quipped, “Oh, you’re telling me that Baruch was the first Bu-Jew.”) But of course Spinoza’s methodology is entirely different, as you point out, placing all its trust in the deductive processes of logic. Since the world itself is woven of logic–really IS logic–then that’s the one and only faculty of our minds that can penetrate beyond the appearances into true being. “For the eyes of the mind, whereby it sees and observes things, is none other than proofs.” Spinoza’s entire system in fact unfolds from what I call hisbasic Presumption of Reason, the belief that the world is entirely intelligible, that every fact that truly is a fact has an explanation. From this intuition of his (which he seems to regard as itself true by logic) he deduces the full sweep of his system. His system is supposed to be as inextricably woven of pure logic as reality itself.”

Ihmisen “loogisuus” on lopulta vain väline ymmärtää universumia, ei sen nimenomainen rakenne. Miten sokea koiraa löytää isäntänsä luokse muulla kuin hajun ja äänien avulla? Intuitiolla on suuri voima (ja se on myös perin ongelmallinen) käsittämättömän ymmärtämiseen, mutta suoraan emme siihen pääse käsiksi menetelmätieteiden avulla. Tiedekin yrittää ymmärtää maailmaa ihmisen vain hänen omista lähtökohdista lähtien.

Samankaltaisuuksiakin löytyy. Spinozan järjestelmä heittää kintaalla ihmisen olemassaoloa päin, sillä hän on vain hetkellinen ilmentymä substanssin totaalisuudessa. Myös buddhalaisille ihminen ja kaikki olemassa oleva on pelkkää harhaa (kaikki, myös Spinozan substanssi - “kaikki virtaa”). Ihminen ei ole enää sama ihminen kuin mitä hän oli 10 vuotta sitten. Puutuoli ei ole enää puutuoli, kun siitä irroitetaan sen jalat. Buddhalaisille on tärkeää myös asioiden vuorovaikutus: puutuoli ei voi olla puutuoli ilman puuta, josta se on rakennettu. Puun kasvaminen vaatii myös auringon valoa, mineraaleja sekä vettä.

Let’s privatize everything

Bush on Blackwater

No, ajat ovat kai osalti muuttuneet.

Hesari: USA:n syyttäjät kuulevat Blackwaterin työntekijöitä Irak-surmista

“Washington. Yhdysvaltain syyttäjäviranomaiset haluavat kuulla kuutta amerikkalaisen turvayhtiön työntekijää, jotka olivat osallisina Irakia kuohuttaneeseen tuhoisaan ammuskeluun Bagdadissa viime syksynä.

Blackwater-jupakan uusimmasta käänteestä kertoi Washington Post -sanomalehti sunnuntaina.

Yhtiön työntekijöiden kuuleminen on osa tutkintaa, joka saattaa johtaa syytetoimiin Yhdysvalloissa. Se olisi lajissaan ennakkotapaus, sillä Irakin amerikkalainen väliaikaishallinto myönsi aikanaan syytesuojan Irakissa toimiville yksityisille turvayhtiöille.

Irak on syyttänyt Blackwaterin turvamiehiä joukkomurhasta ja vaatinut heitä tuomiolle Irakissa. Kaikkiaan 17 siviiliä surmansa, kun Yhdysvaltain ulkoministeriön saattuetta suojanneet vartijat avasivat jostain syystä tulen väkijoukkoon viime syyskuussa.

Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n tutkimuksissa on selvinnyt, ettei tappavan voiman käytölle ollut mitään perusteita. Blackwater on väittänyt, että saattuetta vastaan oli hyökätty ja vartijat vain vastasivat tulitukseen. FBI ei kuitenkaan löytänyt tutkimuksissaan tästä todisteita.”

Saattaa ja saattaa. En kuitenkaan usko “oikeudenmukaisuuden” riemuvoittoon tässä asiassa, sillä oikeusteitse Blackwaterin ongelmaa ei varmastikaan pystytä selvittämään - ja kuka sitä edes tahtoisi? Irakin sota ja oikeudenkäynnit eivät ole olleet ikinä kovinkaan miellyttävä yhtälö? Abu Ghraib anyone? Putosiko suurten kihojen päitä vadille, hmmm…?

Mercenaries are useless, disunited, unfaithful
They have nothing more to keep them in a battle
Other than a meager wage
Which is just about enough to make them wanna kill for you
But never enough to make them wanna die for you!

Humanismi

Existenz_:n huomio “sunnuntaihumanistista” sai minut muistamaan alla olevan, rakastettavan pätkän Sartren Inhosta.

“- Mielestäni ihmisiä ei voi enempää vihata kuin rakastaakaan.

Itseoppinut silmäilee minua ylimielisenä ja ikään kuin matkan päästä. Hän mutisee puolittain itsekseen:

- Heitä on rakastettava, heitä on rakastettava…

- Keitä? Näitäkö, jotka istuvat täällä?

- Heitäkin. Kaikkia.

Hän kääntyy katsomaan paria, joka säteilee nuoruuttaan: siinä kaksi joita on rakastettava. Sitten hän heittää pari silmäystä valkotukkaiseen herraan ja lopuksi minuun. Hänen kasvoillaan kuvastuu mykkä kysymys. Pudistan päätäni. Hänen näyttää käyvän minua sääliksi.

- Ette tekään rakasta heitä, sanon ärtyneesti.

- Minäkö, monsieur? Sallinette minun olla toista mieltä.

Hän on jälleen muuttunut kunnioittavaksi sormenpäiteen myöten, mutta hänen katseensa on pilkallinen kuin ihmisen jota jokin seikka tahattomasti huvittaa. Hän vihaa minua. Taipuminen tuon maanikon edessä olisi ollut aivan väärin.

Kysyn vuorostani:

- Te siis rakastatte noita kahta jotka istuvat takanamme?

Hän vilkaisee heitä uudelleen ja sanoo miettivästi ja samalla epäluuloisena:

- Haluatte minun sanovan, että rakastan heitä vaikken heitä tunne. Olkoon niin. Myönnän, etten tunne heitä. Mutta ei kai rakkaus välttämättä edellytä kohteensa täydellistä tuntemista? hän lisää nauraen.

- Miksi sitten rakastatte heitä?

- Näen, että he ovat nuoria, ja rakastan heissä juuri heidän nuoruuttaan. Muun ohella.

Hän keskeyttää ja höristää korvaansa.

- Saatteko selvän heidän puheestaan?

Saanko selvän! Joka taholta henkivän myötätunnon kannustamana mies kertoo kuuluvalla äänellä jalkapallo-ottelusta, jonka hänen joukkueensa on viime vuonna pelannut jotakin havrelaista seuraa vastaan.

- Mies tuntuu kertovan toverilleen jotakin, selitän.

- Niinkö? En erota sanoja. Mutta kuulen äänet. Toinen on lempeä, toinen vakava, On kovin miellyttävää kuunnella niiden vuorottelua.

- Minä valitettavasti kuulen myös sen, mitä he sanovat.

- Mitä he sitten sanovat?

- Esittävät komediaa.

- Komediaa? Ehkä nuoruuden komediaa? Hän kysyy pilkallisesti. - Sallinette minun pitää sitä ansiona. Ei kai komedian esittäminen riitä nuorentamaan ketään heidän ikäisekseen.

Minua ei liikuta hänen pilkkansa. Jatkan:

- Olette heihin selin, ettekä erota heidän sanojaan… Minkä värinen naisen tukka on?

Hän hämmästyy.

- Se on…

Hän vilkaisee heitä jälleen ja sanoo vakaumuksenaan.

-… musta.

- Huomasitteko?

- Mitä?

- Ettette rakasta heitä. Ette varmaankaan olisi tuntenut heitä kadulla. He ovat teille vain symboleja. Heltymyksenne ei suinkaan kohdistu heihin, vaan nuoruuteen, miehen ja naisen väliseen rakkauteen, ihmisääneen.

- Entä sitten? Ovat kai nuo mainitsemanne seikat sentään todellisuutta?

- Eivät, ehdottomasti eivät. Ei ole olemassa nuoruutta, ei kypsää ikää, ei vanhuutta, ei kuolemaa.

Itseoppineen kovat kellervät kasvot kouristuvat ja jähmettyvät; ne kuvastavat yksinomaan paheksumista. Jatkan siitä huolimatta:

- Sama koskee tuota vichyä juovaa herraa. Otaksun teidän rakastavan hänessä hänen kypsää miehuuttaan, ihmistä, joka rohkeasti lähestyy elämänsä iltaa ja huolehtii itsestään ja asioistaan loppuun asti.

- Aivan niin, hän sanoo uhitellen.

- Ettekö näe, että hän on heittiö?

Hän nauraa luullen minun hourivan. Ja jälleen hän vilkaisee vanhan herran kauniita valkoisen tukan kehystämiä kasvoja.

- Mutta vaikka otaksumanne myönnettäisiinkin oikeaksi, miten voitte arvostella häntä yksinomaan hänen piirteittensä perusteella? Eivät kasvot ilmaise mitään ollessa levossa.

Sokeat humanistit! Ja niin puhuvat ja selvät kuin nuo kasvot ovat! Mutta humanistien hauras abstraktinen henki ei ymmärrä yksityisten ihmiskasvojen sisältöä.”

(Sartre, Inho, s. 172-174)